lauantai 31. lokakuuta 2015

Húsavík



Yllä olevissa kuvissa näkyy islantilaisen pikkukaupungin, Húsavíkin, merimaisemia. Kaupunki sijaitsee maan pohjoisosissa ja asukasluku jää alle 3000 henkeen. Húsavík on tunnettu ennen kaikkea yhtenä Islannin parhaimmista paikoista bongata valaita.

Kaupunki on itsessäänkin tosi sievä ja sen maisemat ovat upeita, mutta niin meidät kuin muutkin turistit ajoi paikalle lopulta hyvä valassafaritarjonta, jossa lupailtiin noin 100 prosenttista varmuutta nähdä valaita.



Valasretken epäonnistuminen on hyvin epätodennäköistä Islannin pohjoisosissa. Monilla matkanjärjestäjillä oli esillä laskuri, joka kertoo montako päivää putkeen valaita on bongattu. Meidän päivänä laskurit liikkuivat siinä 90 päivän hujakoilla. Taisin olla meistä ainut, joka ennen reissua pelkäsi, että jospa meille kumminkin kävisi niin huono tuuri, ettemme näkisikään yhtään valasta. (Kerrottakoon, että pessimismiin taipuvainen luonteeni ei ole minulle ylpeyden aihe).

Niin siinä sitten kävi, että ensimmäistä kertaa noin kolmeen kuukauteen meidän valasretkellä ei näkynyt yhtään valasta. Veneiltiin Atlantilla neljän tunnin ajan, mutta edes niin pitkä aika ei saanut valaita tulemaan pois piiloistaan. Delfiinejä ja pyöriäisiä näimme sekä lunneja ja upeita maisemia, joten ihan turha reissu se ei ollut.

Mutta musertava pettymys se oli. Valaan näkeminen on ollut pitkäaikainen haaveeni, ja veneilyajan hiipuessa toivon asteittainen menettäminen oli kamalaa. Retken päätyttyä piti tsempata ihan tosissaan, että pysyisi hyvällä tuulella koko loppupäivän. Rahanmenokin harmitti. Valassafari ei ole mitään ilmaista puuhaa, joten en voinut välttyä tunteelta, että olin maksanut ihan turhasta. Ilmeisesti meille sattui liian tyyni sää, joka piti valaat sitkeästi pinnan alla. 


Lämmintä kannattaa laittaa päälle niin paljon kuin pystyy. Matkanjärjestäjien puolesta saa lämpimät haalarit päälle, mutta parin tunnin jälkeen koleus ja tuuli alkaa kuitenkin vaivihkaa purra. Siitä olin helpottunut, ettei minulle tullut ollenkaan huono olo veneen kyydissä.

Päällimmäinen tunne valasretkestä edelleen on se, että harmittaa vietävästi. Valaan näkeminen oli niin lähellä ja lopulta kuitenkin turhan kaukana.

torstai 29. lokakuuta 2015

Pielpajärven erämaakirkko


Okei. Ymmärrän, että postaus otsikolla Pielpajärven erämaakirkko ei kuulosta erityisen kiehtovalta aiheelta. Varsinkaan, kun postauksessa esitellään lukuisia kuvia yhdestä ja samasta rakennuksesta. Kuitenkin tuo pieni ja sympaattinen kirkko on  minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä paikka ja perimmäinen syy siihen, miksi halusin tehdä reissun Lappiin.

Juuret juontavat parin vuoden taakse, jolloin kirjoittelin maanisesti graduani kuukaudesta toiseen saman valkoisen pöydän ääressä parin metrin kirjapinojen keskellä. Kirjoitin naiselämäkertaa 1800-luvulla eläneestä papin rouvasta, Jenny Virkkulasta, jolle Pielpajärven erämaakirkon maisemat toimittivat kodin virkaa seitsemän vuoden ajan. Kokonaisuudessaan tutkimus- ja kirjoittamisprosessiin meni aikaa noin kaksi vuotta, mikä on pitkä aika olla sidoksissa yhteen ja samaan kohdehenkilöön. Meistä tuli Jennyn kanssa ajan myötä oikein hyviä ystäviä, joskin kaveruus oli minun puoleltani hyvin yksipuolista. Lupasin itselleni, että lähitulevaisuudessa kävisin tutustumassa Jennyn asuinpaikkoihin, jotta voisin vielä paremmin ymmärtää kaiken sen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden, jota Jenny joutui kokemaan Lapin vuosiensa aikana.

Nykypäivänkin mittarilla Pielpajärven erämaakirkko sijaitsee syrjässä kaikesta. Inarin kylältä täytyy ajaa ensin muutama kilometri autolla parkkipaikalle, josta lähtee noin viiden kilometrin metsäpolku kirkolle. Paikan päälle pääsee joko kävelemällä tai veneilemällä. Venepoukamastakin on matkaa kirkolle vielä parin kilometrin verran. Maasto ei ole mitään helppokulkuisinta, sillä polku on täynnä juurakkoa ja kiviä. Liikkuminen on hidasta, sillä kulkijan täytyy oikeastaan koko ajan tuijottaa jalkoihinsa.

1800-luvulla Inariin pääsi osittain veneellä ja osittain kävellen tai talviaikaan porojen vetämillä ahkioilla. Seitsemän vuoden aikana Jenny kävi kerran kotonaan Iijoella, jonne matka Pielpajärveltä kesti kuukauden. Sama matka oli tehty aiemmin muuttokuorman kanssa ja pientä vauvaa sylissä kantaen. Sanomalehdet, kirjeet ja uutiset eteläisestä Suomesta saavuttivat Virkkulat kolme-neljä viikkoa myöhässä. 

Puolentoista tunnin vaelluksen jälkeen Pielpajärven kirkko oli vihdoin meidän nenämme edessä. Kirkon sisällä oli pimeää, sillä kaikki ikkunat oli ulkopuolelta teljetty ikkunaluukuilla. Kiersin kirkon ympäri ja avasin joka ainoan luukun, jotta valo pääsi sisälle vaaleaan, vanhaan ja kauniiseen kirkkoon. Kaikki oli pientä ja kapeaa. Penkkeihin, saarnatuoliin ja kellotapuliin ei kovin lihava pappi olisi mahtunut. Pieniä olivat 1800-luvun ihmiset.

Vierailimme kirkolla hienossa seurassa, sillä samaan aikaan parkkipaikalle sattuivat Inarin entinen kirkkoherra vaimoineen sekä Oulun piispan rouva. Itse piispa oli ilmeisesti jäänyt lämmittelemään sisätiloihin, kun rouvat lähtivät retkeilemään. Inarin kirkkoherra heitti naiset autollaan parkkipaikalle ja myöhemmin aikoi hakea heidät veneellä poukamasta. Sulassa sovussa naisten kanssa söimme Pielpajärven aittarakennuksessa omia eväitä ja kirkkoherran rouvan leipomia pullia.

Mekin olisimme varmaan saaneet venekyydin takaisinpäin, mutta meillä alkoi Ainon kanssa olla kiire jatkaa matkaa, sillä tarkoituksena oli ajaa sinä päivänä vielä Ouluun asti. Niinpä hyvästelin haikeana Pielpajärven kirkon maisemat ja Jennyn entisen kotipaikan. Pielpajärven kirkossa oli jotain aivan erityistä - enkä minä ole läheskään ainoa ihminen joka niin sanoo. Monet siellä käyneet sanovat samaa, vaikkei heillä ole samanlaista henkilökohtaista sidettä paikkaan niin kuin minulla.

torstai 22. lokakuuta 2015

Norjan Lappi


Syyskuun viimeisenä päivänä sekä Ilmatieteenlaitos että Foreca hellivät meidän hermoja laittamalla lumihiutaleiden kuvia sääennusteisiinsa joka päivälle koko loppuviikon ajan. Meillä oli tietenkin kesärenkaat alla (ja talvirenkaat 1200 kilometrin päässä), joten varsinaisia riemunkiljahduksia ei päästetty ilmoille. Meillä oli tarkoitus lähteä Kilpisjärveltä Norjan puolelle jatkamaan matkaa, mutta päätettiin sittenkin suunnata sukkelasti kohti etelää. Kylmänhiki otsallani laskeskelin hurjia summia, joita joutuisin maksamaan talvirenkaista Norjan puolella. Lumenuhka tuntui todelliselta, sillä yön aikana Saana ja lähitunturit olivat peittyneet ensilumeen ja plussan puolella oltiin enää pari astetta.

Päätettiin kuitenkin käydä pyörähtämässä pikaisesti Norjan puolella, sillä Norjan Lappi sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä. Varmaan noin 15 minuuttia valtakunnanrajan ylittämisen jälkeen maisemat alkoivat olla jo todella satumaiset. Suomalaisena on tosi ikävä joutua sanomaan tällaista ääneen, mutta: "SUOMI RUMAAAA - NORJA KAUNIS"! Norjan puolelta alkavat lumihuippuiset vuoret, jyrkät ja kiemurtelevat serpentiinitiet, pitkät tunnelit, meri, vuonot ja sieväksi maalatut pikkukylät. Jotta veistä oikein päästiin kääntämään meidän kateellisissa suomalaisissa sydämissämme, Norjan puolelta löytyi myös täydellinen ruska. Tuntui enemmän kuin kohtuuttomalta meitä suomalaisparkoja kohtaan, että täysin samoilla leveysasteilla Norjan puolen puissa ruska riehui taianomaisena ja värikkäänä, kun taas Suomen puolella puissa ei ollut enää lehden lehteä.


Ja niinhän siinä lopulta kävi, ettei me Ainon kanssa enää millään pystytty kääntymään ympäri ja palaamaan lehdettömään ja metsäiseen Suomeen kun kerran oltiin tuohon taikamaahan päädytty. Skibotnin kohdalta käännyttiinkin siis oikealle ja jatkettiin matkaa pitkin Jäämeren rannikkoa aina Altaan asti. Lämpötila pysytteli suurimman osan ajasta viidessä lämpöasteessa. Ainoastaan kerran alustava paniikki meinasi iskeä, kun reitti kulki niin korkean vuorenrinteen kautta, että lumiraja tuli vastaan ja samalla alkoi muutaman minuutin kestänyt räntäsade. Silloin mietin pariinkin otteeseen ratin takana, että mitähän sitä taas järkevyyksissä tuli tehtyä. Onneksi kiemurainen tie palasi nopeasti alas laaksoon, ja lämpötila kohosi jälleen riskirajojen yläpuolelle.

Altasta jatkettiin seuraavana päivänä matkaa alaspäin ja ajettiin Karigasniemen kautta Inariin. Toisen ajopäivän matkareitti ei enää pitänyt sisällään upeita merinäkymiä vuoristoineen, mutta päästiin kuitenkin ajelemaan tosi upean vuoristokanjonin läpi. Ja tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että yhdessä asiassa Suomi ja Norja ovat hoitaneet hommansa yhtä huonosti - nimittäin parkkipaikkojen rakentamisen parhaiden maisemien äärelle. Nähtiin matkan varrella hirveä määrä kuvankauniita paikkoja, mutta kapea tie vei mahdollisuudet valokuvaamiseen. Harmillisesti ilmakaan ei ollut parhain mahdollinen, sillä koko päivän jatkunut vesisade ja matalalla roikkuvat pilvet peittivät korkeimmat huiput näkyvistä.


tiistai 20. lokakuuta 2015

Tundrean lomakeskus


Syyskuun lopussa Kilpisjärven kylä oli hiljentynyt viettämään levollista talvikautta. Ihmeekseni huomasin, että monet majoituspalvelujen järjestäjät olivat ehtineet laittaa paikkansa kiinni jo syyskuun puolivälissä - ja me kun luultiin olevamme vieläpä hyvissä ajoin liikkeellä ihastelemassa syksyistä Lappia! Onneksi netistä löytynyt Tundrean lomakeskus lupasi pitää ovensa auki kaikkina vuodenaikoina. Vain muutaman päivän varoitusajalla saimme varattua huoneiston meille käyttöön kahdeksi yöksi. 

Asiakaspalvelu oli mitä parhainta. Mukava nainen puhelimen toisessa päässä kertoi meille, että Kilpisjärvellä eletään tällä hetkellä hiljaista talvikautta, joten palveluita ei juuri olisi saatavilla. Kylän ainoa kauppa olisi auki kello 18 asti ja ainoa aukioleva ravintolakin vain päiväsaikaan. Tästä tietoisena päätimme ajaa Kilpisjärvelle siten, että ehtisimme hyvin käydä kaupasta ostamassa omat ruoat, joita oli helppo kokata huoneiston hyvinvarustellussa keittiössä. 

Hiljaisena kautena Tundreassa ei myöskään ollut aukiolevaa vastaanottoa, mutta saimme avaimet käteen vain muutaman minuutin odottelun jälkeen, kun soitimme perille päästyämme heti henkilökunnalle.



Huoneisto oli tilava, lämmin ja mukava. Yöpaikkoja olisi ollut ainakin kuudelle hengelle, joten kahdelle tilaa oli ruhtinaallisesti. Päätettiin nukkua yläkerrassa ja jättää alakerta meidän oleskelutilaksi. 

Kaikista iloisin yllätys oli ikioma sauna, joka lämpeni vain 20 minuutissa. Sauna lähestulkoon pelasti meidät hypotermialta, sillä tuulisen ja kylmän vaellusurakan jälkeen mikään ei rentouttanut ja lämmittänyt hytiseviä luita niin hyvin kuin sauna. Aino oli vieläpä niin hurja, että kävi uimassa parin sadan metrin päässä sijainneessa Kilpisjärvessä, kun tiesi pääsevänsä sen jälkeen heti saunaan. Melkein kaduttaa, etten itse tehnyt samaa (ja sitten ei kuitenkaan).

Kilpisjärvellä olisi viihtynyt pidempäänkin, sillä voiko ylipäänsä olla rentouttavampaa tapaa viettää aikaa kuin oleskella luonnossa päivät ja rentoutua illat mökillä saunoen ja syöden hyvin? Keittiöstä löytyi vieläpä tiskikonekin, joten edes astianpesuveteen ei tarvinnut kyynärpäitään upottaa. Ihastelimme myös vaatteiden kuivauskaappia, jota meidän ei kyllä tarvinnut käyttää suhteellisen kuivista säistä johtuen. 

Kun ryhdyttiin Ainon kanssa varailemaan Lapin reissun yöpaikkoja, meidän ainoa vaatimuksemme oli se, että sisällä pitäisi olla lämmintä. Kaikesta muusta olimme valmiita tinkimään - tosin Tundreassa mistään ei tarvinnut tinkiä. Pidin huoneiston puhtaudesta, siisteydestä ja ympärillä lepäävän tunturierämaan kauniista, syrjäisestä ja hiljaisesta tunnelmasta. Ihana Kilpisjärvi! 


*Tämä postaus on tehty yhteistyössä Tundrea Oy:n kanssa.