Pahan päivän ilta

Lohduttoman venereissun jälkeen päivä tuntui olevan jo niin pilalla, ettei sitä pystyisi enää kääntämään millään nousuun. Liitukallioille ei enää ehtinyt kävelemään, sillä en halunnut pimeän yllättävän keskellä jyrkännettä. Jätin kalliokävelyn suosiolla seuraavaan päivään ja päätin sen sijaan tehdä hikilenkin Doverin linnalle.

Dover on ihanan mäkinen kaupunki. Mäettömässä Oulussa seitsemän vuotta asuneena vaikutun jokaisesta mäennyppylästä, enkä ole päässyt tavasta eroon, vaikka en enää muutamaan vuoteen ole Oulussa asunut. Doverin linna sijaitsee kaupungin korkeimmalla kukkulalla, ja sinne päästäkseen täytyy kiivetä satoja portaita ylöspäin. Parempaa hetkeä porraskiipeilylle ei olisi voinut olla, sillä huipulle päästyäni korvissa humisi, sydän hakkasi ja hengästytti mielettömästi, mutta pettymys laivaristeilystä oli haihtunut.

 

Linnaa oltiin juuri sulkemassa, joten sen alueelle en päässyt. Onneksi näkymät merelle ja kylään korvasivat vaivannäön. Kukkulalta löytyi myös kiva puistoalue, jonka kuljeskelin päästä päähän ja nautin syyskuisesta aurinkosta ja lämpimästä 20 asteen säästä. Ilmojen suhteen Doverin vierailu ei olisi voinut olla parempi.

Kun aurinko alkoi painua mailleen, lähdin laskeutumaan kukkulalta alas. Satuin vielä paluumatkalla törmäämään ruohottuneeseen hautausmaahan ja sen vanhoihin, rapistuneisiin hautakiviin. Se olikin toiseksi ainoa kerta, kun vierailin hautausmaalla koko UK-aikanani. 

 

Kiertelin pienen hautausmaan ympäri ja etsin vanhimpia hautakiviä. Niiden tekstejä oli yllättävän viihdyttävä lukea, niin mahtipontisia useimmat olivat. Hautausmaan vierestä löytyi myös suloinen talo, josta tuli mieleen satu Hannusta ja Kertusta.

Kaiken kaikkiaan päivä ei todellakaan ollut niin surkea kuin siitä olisi voinut tulla. Seuraavana aamuna heräsin jo innoissani tekemään kävelyä auringossa paistattelevilla kallioilla.

 

 

Paha päivä Dover Bayssa

 

Tänään mielessäni on välkähdellyt eräs hyvin nihkeä päivä viime vuoden syyskuulta. Vierailin silloin Englannin kanaalin rannalla lepäävässä Doverin satamakaupungissa. Sinne minut houkuttelivat valkoiset liitukalliot, joita en ole nähnyt missään muualla maailmassa, ja jotka näyttävät kaikissa valokuvissa superupeilta. Muistaakseni meillä on ollut kotona myös 1000 palan palapeli valkoisista kallioista. Palapelin tekeminen oli jokseenkin epätoivoista, sillä kolmasosa paloista oli pelkkää valkoista ja loput sinisen eri sävyjä. Todennäköisesti ei saatu palapeliä ikinä valmiiksi, mutta ajatus valkoisista kallioista jäi kaihertamaan alitajuntaani vuosiksi.

Parin päivän mittaisella Doverin reissulla minulla oli tavoitteena sekä päästä kävelemään kallioiden päälle että hypätä veneen kyytiin ihailemaan liitukallioita mereltä käsin. Aikaisemmin olenkin jo postannut kuvia ja tunnelmia kävelyreissuistani valkoisten kallioiden päällä. Ne postaukset löytyvät täältä ja täältä.

Sattuneesta syystä venereissu Doverissa on sen sijaan jäänyt postaamatta, sillä joka kerta kun päätän kirjoittaa siitä, ärsytyskäyrä nousee taivaisiin.

Ensinnäkin koko päivä oli ollut jo muutenkin tarpeeksi epäonninen ennen tuota tyhmää ja epäonnistunutta laivareissua. Aluksi meinasin myöhästyä Lontoon Victorialta lähtevästä bussista. En tahtonut millään löytää koko bussiasemaa ja tuskanhiki alkoi nousta otsalle, kun minuutit kuluivat ja avuliaat ihmiset huutelivat vain, että eteenpäin, eteenpäin, sieltä löytyy. Hikisenä ja nälkäisenä löysin bussin juuri sillä hetkellä, kun ihmisiä alettiin lastaamaan jo sisään. Ajatukseni herkullisten eväiden ostosta meni siinä, ja kävin hätäisesti ostamassa lähimmästä kahvilasta kuivan ja kalliin patongin sekä pullon vettä.

Inhoan kiireisiä lähtöjä, joten aamupäivän stressaavasta, kiireisestä tunnelmasta oli vaikea päästää irti koko päivänä.

Perille päästyäni kipitin suoraan etukäteen varaamaani hostelliin, jotta voisin vähentää tavaroitani ja vaihtaa vaatteet. Sitäkään en meinannut löytää, sillä kävelin talon ohi monta kertaa ennen kuin tajusin, että voi ei, tuo se todella on. Hostellin alakerrassa oli baari, jossa ei näkynyt ketään. Koko hostellissa ei näkynyt ketään, mikä on aina toosi lupaava merkki. Aikani odoteltuani paikan baarimikko tuli vihdoin paikalle, pääsin tsekkaamaan itseni sisään ja minut talutettiin kulahtaneita käytäviä pitkin kulahtaneeseen huoneeseen. Kulahtaneisuuteen olen tottunut, mutta käytetyissä lakanoissa nukkumiseen en. Huoneen neljässä sängyssä oli jokaisessa ryppyiset lakanat epämääräisesti viikattuina sänkyjen päälle. "Jaaha, ollaankohan me unohdettu vaihtaa lakanat", baarimikko pohti ääneen. Minä ehdotin sitten, että voin vaihtaa omat lakanat kyllä itse, jos saan vain puhtaat lakanat käteeni. "Ei, kyllä minä nyt muistan, että ollaan me tähän huoneeseen lakanat vaihdettu", baarimikko totesi ja asia oli sillä käsitelty. Uskon vieläkin, että nukuin yön ties kuinka monen aiemman hostelliasiakkaan käyttämillä lakanoilla.

Hostellilla ei tehnyt mieli kauaa hengailla, joten kävin syömässä ja etsin käsiini kaupungin turisti-infon, jotta voisin kysyä, miten pääsen veneen kyydissä ihailemaan kallioita. Turisti-infon naisen mukaan Doverissa vain yksi yritys tekee turistiveneilyjä kallioille, ja niissäkin retkissä täytyy olla tarpeeksi ihmisiä mukana, että ne kannattaa järjestää.

Sain kuitenkin Dover White Cliffs Tourin osoitteen, ja lähdin koittamaan onneani, jos juuri tänään veneristeily järjestettäisiinkin. Löysin paikan, mutta siellä ei ollut ketään. Matkan varrelta olin bongannut toisenkin paikan, jossa mahdollisesti veneristeilyjä tehtäisiin, mutta sielläkään ei ollut ketään. Sitkeästi jäin väijymään näiden kahden paikan välille, jos joku ilmaantuisikin paikalle.

Lopulta Dover White Cliffs Tourin omistaja saapui veneensä luo eläkeläisryhmän kanssa. Kysyin, että pääsenkö mukaan, ja sehän sopi. Ajattelin, että kylläpä minulla kävi kerrankin ihan uskomaton tuuri! Maksoin 20 puntaa lipusta ja hyppäsin laivaan. Kaikki oli siinä vaiheessa ihan täydellisesti. Paitsi yksi pikkujuttu, jonka sekä turisti-infon täti että veneen omistaja oli unohtanut kertoa. Se, että typerä laiva ei missään vaiheessa mennyt valkoisille kallioille asti, vaan pysytteli tiukasti Dover Bayssa.

 

 

Aluksi en tahtonut uskoa sitä. Istuin laivan kyydissä ja yritin tahdon voimalla viedä sitä pidemmälle. Mutta siinä vaiheessa oli pakko luovuttaa, kun vene oli edennyt vain 20 minuuttia eteenpäin Doverin lahdelle ja kääntyi sitten samaa reittiä takaisin kohti kotilaituriaan. Southern Queen kävi siis pyörimässä samassa paikassa, jossa olin hetkeä aiemmin jo kävellyt hiekkarantaa pitkin. Olin nähnyt samat maisemat vain muutama kymmenen metriä lähempää rannalta kuin nyt mereltä. Ja oikealla siinsivät satumaiset valkoiset kalliot niin lähellä, mutta liian liian kaukana. Yllä olevat kuvat on tarkennettu järkkärillä niin lähelle kuin pystyi, joten todellisuudessa olimme paljon kauempana niistä. Sitä paitsi noiden kallioiden oikealta puolelta todelliset, upeat liitukalliot vasta kunnolla alkoivat.

Southern Queenin kiinnittyessä jälleen laituriin en todellakaan tiennyt alkaisinko itkeä siinä kaikkien nähden vai en. Pettymys oli niin musertava, kun pitkäaikainen haave jäi toteutumatta. Kaikista eniten olin nimittäin halunnut nähdä kalliot mereltä käsin, sillä kallioiden päältä niistä ei vain saa samanlaista kokonaiskuvaa.

Älkää ikinä, ikinä, ikinä astuko sisään Southern Queeniin, älkääkä vain maksako matkasta mitään, sillä se on yhtä tyhjän kanssa. 

Curry, itämaiset mausteet ja iki-ihana Brick Lane

 

Itä-Lontoon yksi väripilkuista on monikulttuurinen, värikäs ja itämaisilta mausteilta tuoksuva Brick Lane. Katu on suurinpiirtein mailin mittainen, ja sen varrelle mahtuu pohjoisosissa trendikästä hipsterimeininkiä vintage-liikkeineen, kirjakauppoineen, taidegallerioineen ja graffitteineen. Kadun eteläisessä päässä sijaitsevat puolestaan kymmenet neon-kylteillä varustetut curry-ravintolat sekä kummallisen makuisia leivonnaisia kaupittelevat leivosmyymälät.

Kadun pohjoispään pystyy vaeltelemaan ihan rauhassa, mutta mitä lähemmäs ravintoloita tullaan, sen suuremmaksi käy myös sisäänheittäjien määrä. Ilmassa tuoksuvat mausteet, sisäänheittäjät käyvät kimppuun kuin herhiläiset hunajaan ja jokaisen ravintolan ikkunoista löytyy pitkä lista todellisia tai epätodellisia kunniamainintoja, joita kyseinen ravintola on vuosien varrella saavuttanut. Taistelu asiakkaista on kovaa, joten ikkunoista löytyy kasa kehystettyjä palkintotauluja, joista esimerkkeinä toimikoon muun muassa nämä: "Praised by HRH Prince Charles when he visited East London", "Brick Lane Master Chef 2014", "BBC's One of The World's Best Curry Houses", "Recommended by Food & Drink Eating Out Guide - Best in Brick Lane" ja "Voted BEST CURRY HOUSE in BRICK LANE 2009".

Pihit hyvän ruoan ystävät pääsevät vuodattamaan onnenkyyneliä keskellä Brick Lanea, sillä kovan kilpailun vuoksi hintataso on alhainen. 10-15 punnalla saa helposti kolmen ruokalajin aterian sekä ensimmäisen juoman vielä kaupan päälle. Nälkä lähtee varmasti, mutta ahneus ei. Kun kadulle palaa maha täynnä, tekee silti mieli kurkistaa sisälle johonkin Brick Lanen leivosmyymälöistä. Tarjolla on värikkäitä sekä oudon näköisiä ja makuisia leivonnaisia, joita täytyy kokeilla ihan vain kokemuksen vuoksi. Minusta leivokset ovat todella kummallisia - samaan aikaan vetisiä että makeita. Leivosmyymälöissä näkee myös autenttista ulkobangladeshilaista elämää, kun alueen miehet istuvat siellä iltaa teen ja telkkarin äärellä. 

Brick Lane on Lontoon bangladeshilaisten asuinaluetta, joka näkyy muun muassa bengalinkielisinä teksteinä katukylteissä sekä kadun varrelta löytyvässä moskeijassa. Juutalaisetkin ovat löytäneet alueelle markkinoineen sekä suosittuine beigel -leipomoineen. Nykyään myös hipsterit ovat lisänneet oman leimansa kadun pohjoispäähän.

Brick Lane on niin pitkä, että sinne pääsee soluttautumaan niin Aldgate Eastin, Liverpool Streetin, Shoreditch High Streetin kuin Whitechapelin underground- ja overground -metropysäkeiltä. Busseja köröttelee Liverpool Streetille ja Shoreditchiin suunnattoman suuri määrä, joten ainakaan huonoja tai hitaita liikenneyhteyksiä ei voi syyttää, jos Brick Lane jää käymättä.

Kadulla kannattaa pyörähtää edes muutaman tunnin verran, vaikka vain syömässä, sillä ruoka on taivaallista.

Ruoan taivaallisuus ei kyllä välity näissä surkeissa ruokakuvissani. Olen tullut tulokseen, että olen maailman huonoin matkabloggari ruokapostausten suhteen. Ensinnäkin unohdan aina ottaa valokuvat ennen kuin alan syödä. Sitten muistan jossakin välissä kaivaa kamerani esiin ja "hurmaavan" lopputuloksen puoleksi syödystä ruoasta näette alla olevista kuvista. Varsinainen tarkoitus ei ole myöskään kuvata ruokaa epätarkkana sumeana mössönä, mutta minkäs teet, kun tarkentaminen ei näköjään tuon vertaa kiinnosta.

Jos valokuvat ovat huonoja, niin nimimuistini on vielä olemattomampi. Brick Lanen ravintoloista yksi on selvästi ollut ylitse muiden, mutta arvatkaa vaan muistanko enää, että mikä se noista oli? Saattaisin muistaa sisustuksesta, mutta täältä Suomesta käsin on vähän paha päästä kurkistelemaan Brick Lanen ravintoloiden ikkunoista sisään. 

Saavuttamaton idolini ruokabloggauksessa on Archie Gone Lebanonin Inka, jonka ruokapostaukset saavat kerta toisensa jälkeen veden kielelle ja kyyneleet silmiin sekä kateudesta että kasvavasta nälästä. Minulla on erityinen viharakkaussuhde Inkan Amerikka-aiheisiin ruokapostauksiin. Herkullisen näköiset hampurilaiskuvat olisi parempi jättää katsomatta - mutta kun niitä ilmankaan ei voi elää. Hirveää kidutusta! Vai oletteko eri mieltä? Tässä esimerkkeinä muutamia sydämen särkeviä ruokapostauksia Inkalta:

Amerikan parhaimmat hampurilaisravintolat vertailussa

Ruokapornoilua Californiassa

15 ruokalajin illallinen

Onneksi en ole ihan ainoa matkabloggari, kenellä on välillä vaikeuksia herkullisten ruokapostausten tekemisessä. Argentiinassa majailevan Britannikan taannoinen köyhän naisen ruokapostaus jaksaa naurattaa yhä edelleen. Siitä tulee niin elävästi mieleen ensimmäisten opiskeluvuosieni reppureissu Italiaan ja Kreikkaan L:n ja P:n kanssa. Tytöt päättivät matkustaa mahdollisimman pienellä budjetilla, mikä tarkoitti erityisesti ruoassa säästämistä. Emme käyneet ikinä ulkona syömässä, vaan elätimme itsemme suurinpiirtein kaupan jogurttipurkeilla ja hedelmillä. Tyttöjen mielestä säästämiseen liittyvä laihtuminen/laihduttaminen oli maagisen hieno juttu. Loppuajasta minulla oli niin kova nälkä, että kävin salassa ostamassa aina Mäkistä juustohampurilaisia, jotka söin pikaisesti piilossa jossain nurkan takana sillä aikaa, kun tytöt odottivat minua "vessatauolta".

Ei muuta kuin herkullista loppuviikkoa teille, lukijani!

Notting Hill

 

Mitähän Notting Hillistä voi oikein edes sanoa? Ainakin sen, että on ihan hassua tehdä siitä postaus vasta nyt. Lontoo-vuoden aikana tuli useampaankin kertaan käytyä Portobello Roadilla - yleensä osana perinteistä turistikierrosta.

Itse asiassa Notting Hill taitaa olla Länsi-Lontoossa ainoa paikka, josta aidosti pidän. Kaupungin muut länsiosat ovat osoittautuneet tunnelmaltaan koleiksi ja vieraiksi. Kensingtonin ökyily ja muunkin Länsi-Lontoon varakkuus sekä yläluokkaisuus eivät tunnu yhtään omalta jutulta. Sitä tuntee olevansa aika kaukana omalta maaperältä, kun köröttelee Kensingtonin läpi Merimieskirkon kuhmuraisella Fiatilla uutuuttaan kiiltävien Ferrarien ja Lamborghinien seassa. Länsi-Lontoosta on vaikea saada kunnon otetta. On vaikea tietää, mikä siellä on aitoa ja mikä feikkiä. Mikä osoittautuu vain koreaksi ulkokuoreksi ja mikä ei? Itäinen, pohjoinen ja eteläinen Lontoo tuntuvat paljon enemmän alueilta, joita voi ymmärtää ja kutsua kodikseen.

 

Notting Hill on kuitenkin poikkeus, sillä voiko tuota pastellinsävyistä aluetta olla rakastamatta? Nykyään alueella asuu boheemiksi itseään kutsuvia ylemmän keskiluokan ihmisiä kuten lakimiehiä, pankkiireita ja lääkäreitä, mutta vielä 1950-luvulla alue oli karibialaisten maahanmuuttajien asuttamaa slummia.

Ehkä karibialaiset ovat jättäneet lähtemättömästi jälkensä Notting Hilliin, sillä se tuntuu niin paljon lähestyttävämmältä alueelta kuin Kensington, Chelsea tai Kightsbridge. Perinnöksi on jäänyt ainakin elokuussa järjestettävä Notting Hillin karnevaali, joka houkuttelee miljoona ihmistä kaduille tanssimaan ja pitämään hauskaa. 

 

Minä rakastuin Notting Hilliin jo viitisentoista vuotta sitten katsottuani Notting Hill -leffan. Olin silloin yläasteikäinen ja tietoni maailmasta rajoittui suurimmaksi osaksi Suomeen ja  muihin Pohjoismaihin. Aikaisemmin en ollut tiennyt, että maailmassa voi olla jotakin niin ihmeellistä kuin kokonaan pastellinsävyinen kaupunginosa.

Elämäni ensimmäisellä Lontoon reissullani vuonna 2010 Notting Hill oli yksi ehdottomimmista käyntikohteista.

 

 

Portobello Roadilla järjestetään joka lauantai suuret markkinat, mutta niissä en ehtinyt käydä kertaakaan. Sen sijaan kadulta löytyy aina päiväsaikaan pienimuotoiset markkinat. Kojuja on ollut mukava kierrellä ihan rauhassa, kun ei ole ollut valtavaa ihmismassaa selän takana pakottamassa eteenpäin.

Ikimuistoisin Notting Hill -käynti taitaa olla vuoden 2014 helmikuussa, kun kirsikankukat olivat juuri puhjenneet puihin. Aavistus keväästä ja hentojen, vaaleanpunaisten kirsikankukkien sulautuminen pastellinvärisiin julkisivuihin oli mykistävän kaunis kokemus. 

Kodittomien kierros Shoreditchissa

Reissukavereiden juttuja kuunnellessa olen tullut siihen tulokseen, että opastetut kiertokävelyt ulkomailla eivät ihan taida olla nuorten ja trendikkäiden reppureissaajien suosiossa. Oppaan perässä löntystely on heidän mukaansa kammottavan tylsää   hommaa - ja mikä vielä pahempaa, siinä tuntee itsensä parhaimmillaankin keski-ikäiseksi ja pahimmillaan eläkeläiseksi. Sitten ne pitkäveteiset oppaat yrittävät vielä kaataa niskaan kaikenmoista turhaa tietoa aina kaupungin historiasta vallitsevaan arkkitehtuuriin asti.

Olen itse niin epätrendikäs, että myönnän tykkääväni perinteisistäkin opaskierroksista. Osallistun niihin kuitenkin aika harvoin, sillä luen ennen reissuun lähtöä joka tapauksessa samat tiedot kohdemaan opaskirjoista tai blogipostauksista.

Nykyään kävelykierroksia on kuitenkin vaikka minkälaisia. Enää ei tarvitse tyytyä perinteiseen nähtävyyskierrokseen oppaan johdolla. Lontoossa järjestetään muun muassa kodittomien vetämiä kävelykierroksia, joissa tutustutaan nähtävyyksien sijasta kodittomien arkeen sekä eri kaupunginosien näkymättömiin paikkoihin sisäpiiriin kuuluvan oppaan avulla. Voisin veikata, että perinteisten opaskierrosten vannoutuneimpien vihaajienkin sydän sulisi yhdellä tällaisista kierroksista. 

 

Lontoossa kodittomien kierrokset kulkevat nimellä Unseen Tours - award winning walking tours of London. Kierroksia vetävät kodittomat ja ex-kodittomat oppaat, jotka tuntevat ja tietävät asiansa. Kierrokset rakentuvat viiden eri kaupunginosan ympärille. Jokaisessa kaupunginosassa on oma oppaansa, joka on asunut samalla alueelle jo vuosia. 

Jotkut saattavat muistaa, että olen aiemminkin blogannut kodittomien kierroksista. Silloin kyseessä oli Covent Gardenin kierros, jossa oppaana oli iki-ihana ex-koditon Viv. Tällä kertaa osallistuimme Shoreditchin kaupunginosaan suuntautuvalle opastukselle. Oppaanamme toimi tälläkin hetkellä kodittomana oleva Henri, joka osoittautui yhteiskuntakriittiseksi älykkääksi taiteilijaksi. Covent Gardenin ja Shoreditchin lisäksi myös Brick Lanen, Camden Townin ja London Bridgen alueille tehdään kodittomien kierroksia.

Shoreditchin opas Henri

Kodittomien ja ex-kodittomien oppaiden tapaaminen avartaa maailmankuvaa älyttömästi. Ennen kaikkea noilta kierroksilta oppii sen, että meitä ja kodittomia erottaa toisistaan ainoastaan hyvä tuuri ja onnekkuus. Kuka tahansa voi päätyä kodittomaksi, jos elämä  alkaa kolhia yllättäen. Sekä Henrin että Vivin tapauksissa kodittomuuteen johti avioero ja sen jälkeinen hetkellinen henkinen romahdus. Molemmat oppaat ovat hyvä esimerkki siitä, että kaikki kodittomat eivät suinkaan ole narkkareita tai alkoholisteja, vaan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä.

Henrin kertoman mukaan Lontoon Hackneyn alueella on rikos olla koditon. Jos poliisit näkevät kodittoman harhailevan Hackneyn kaduilla, he pidättävät tyypin ja vievät oikeuden eteen, joka lätkäisee kodittomalle tuntuvat sakot kodittomuudestaan. Poliisitkin ovat pahoillaan joutuessaan kohtelemaan kodittomia niin, mutta eivät mahda tilanteelle mitään, sillä heiltä vaaditaan tuloksia. Kaikista älyttömintä on se, että Henrillä olisi periaatteessa nykyään varaa vuokrata jo oma asunto, mutta hän ei pysty sitä tekemään tuhansien puntien maksamattomien sakkojen takia. Hänetkin on nimittäin napattu monta kertaa kiinni Hackneyn kaduilta.

Yhteiskunnallisen kritiikin lisäksi kierroksella tuli selväksi, että Shoreditch on äärimmäisen mielenkiintoinen alue. Henrin mukaan yllä olevissa kuvissa näkyy entisaikojen yksityinen mafiapankki, jolla oli kulta-aikanaan paremmat turvatoimet kuin itse Buckinghamin palatsissa.

Tässä kuvassa näkyvän rakennuksen väitetään puolestaan olevan entinen, hyvin salainen MI5:n rangaistuslaitos, joka toimi aikana, jolloin Shoreditchissa oli pelkästään tehtaita ja teollisuutta.

Shoreditch on kuuluisa katutaiteestaan ja pienistä taidegallerioistaan. Kierroksen aikana tsekkasimme katutaiteen parhaimmat palat. Kuvanveistäjäksi, maalariksi ja sisustajaksi kouluttautunut Henri näytti meille myös oman taideteoksensa matkan varrelta. Henrin sympaattinen ja hymyn huulille tuova taideteos löytyy yläpuolelta, vasemman puoleisesta kuvasta.

 

Kierroksen aikana nähtiin myös runoilija William Blaken hauta, Shakespearen ensimmäinen Lontoon teatteri sekä koulu, jossa pystyy opiskelemaan tutkinnon sirkustaidoista.

Että tällaisia ovat nämä kodittomien turistikierrokset - kaikkea muuta kuin tavallisia ja tylsiä! Kannattaa laittaa korvan taakse, jos yhtään kiinnostaa. Muista kaupunginosien kierroksista en osaa sanoa mitään, mutta sekä Covent Garden että Shoreditch olivat huippuja! Covent Gardenin kierroksella käytiin enemmän läpi asunnottomuutta sekä kodittomien arkea. Viv esitteli muun muassa kodittomien yöpaikkoja, selviytymiskeinoja, mistä sai ruokaa tai miten talvesta ja kylmistä öistä selvittiin. Henri puolestaan keskittyi enemmän yhteiskuntakritiikkiin, kodittomuuteen yleisellä tasolla sekä Shoreditchin esittelyyn. Kierrokset olivat erilaisia ja siksi eri tavalla hyviä. Minulle toimi ehkä paremmin Covent Gardenin kierros - jos siis aikaa olisi vain yhteen.