Gap of Dunloe

Irlannin kauneimmat ja henkeäsalpaavimmat maisemat tarjosi tällä reissulla Killarneyn kaupungin lähellä sijaitseva Gap of Dunloe. Noin 11 kilometrin mittainen pieni vuoristotie kiemurtelee kahden eri vuoriston, Macgillycuddy's Reeksin ja Purple Mountainin, välissä. Jylhän vuoriston lisäksi reitin varrelta löytyy pieniä ja kirkkaita järviä.

Ajoimme edellisenä iltana yöksi todella sympaattiseen Dunloe View hostelliin, jota voin suositella lämpimästi ihan kaikille. Hostelli sijaitsee maaseudulla, kahdeksan kilometrin päässä Killarneystä. Ehdimme nähdä horisontissa siintävät vuoret juuri ennen auringonlaskua. Tiesimme, että aamulla pääsemme heräämään upeiden maisemien keskeltä. Hostelli oli samalla pieni maatila, jossa tarjottiin aamupalalla oman tilan kanojen munimia munia. Maaseudulla oli niin pimeää auringon laskettua, että taivaalta erottuivat miljoonat ja miljoonat tähdet.

Meidän oli tarkoitus kiertää seuraavana päivänä yksi Irlannin ihailluimmista maisemareiteistä, Ring of Kerry, mutta hostellin omistaja totesi suunnitelmamme mahdottomaksi. Ring of Kerry on lähes 200 kilometrin mittainen kapea kehätie, jonka varrelta löytyy niin paljon katseltavaa, että sen kiertämiseen pitäisi varata ainakin pari päivää. Meillä aikaa oli vain puoli päivää, kun illasta piti olla jo Dublinissa.

Sympaattinen omistaja vinkkasi meille kuitenkin Ring of Kerryn kauneimpia helmiä, jotka ehtisimme nähdä puolessa päivässä. Gap of Dunloe kuului suosituslistan ylimmäiseksi, ja se sijaitsikin ihan muutaman kilometrin päässä hostellilta. Omistaja kertoi, että Gap of Dunloe on niin kapea, etteivät paikalliset pidä ylimääräisestä autoliikenteestä tiellä. Pahimpina turistiaikoina tie on suljettu muilta kuin paikallisilta. Tietäen ajanpuutteemme, hostellin omistaja kehotti meitä ajamaan Gap of Dunloeen, vaikka meitä yritettäisiin estää sitä tekemästä.

Lähdimme liikkeelle seuraavana päivänä kymmenen aikaan, jolloin aamu-usva vielä pyörteili sakeana ympärillämme. Pienelle vuoristotielle kääntyessämme meitä yritettiin toden totta estää pääsemästä eteenpäin paikallisten toimesta, aivan kuin hostellin omistaja oli meitä varoittanut. Erittäin vihaisen näköinen paikallinen mies viittilöi meitä kiivaasti kääntymään ympäri ja näytti käsillään jos minkälaista stop-merkkiä. Suomalaisille epäluonteenomaisesti emme välittäneet, vaan kiersimme autollamme miehen ja jatkoimme matkaa kädet täristen. 

Ilmeisesti miehen eleet eivät olleet tepsineet kovin moneen muuhunkaan, sillä autoja oli reitin varrella kymmenittäin.

Pääsimme vuorten kupeeseen täydelliseen aikaan. Aluksi aamu-usva peitti kaiken näkyvyyden, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä mukaa myös usva haihtui. Oli ihan mieletöntä seurata aamun sinistä hetkeä, usvan pyörteilyä, hämäriä ja sumeita vuorten hahmoja ja vihdoin erottaa kaikki kunnolla, kun aurinko jaksoi kivuta vuorten yläpuolelle paistamaan.

Tie oli niin kapea, että sille mahtui vain yksi auto kerrallaan. Onneksi suurin osa autoista meni samaan suuntaan kuin me. Emi ajoi, ja minä sain nauttia maisemista auton etupenkillä suu auki. Koko aamu ja 11 kilometrin mittainen matka Gap of Dunloen läpi oli jotenkin ihan tajuton kokemus, enkä oikein edes osaa kuvailla sitä mykistävää oloa, jonka luonto, raikas ilma ja rauhallinen aamuhetki saivat aikaan. 

Pysähdyimme matkan varrella ehkä ziljoona kertaa ja yhdessä kohtaa pääsimme seuraamaan pelastushenkilöiden koulutusta. Painavien rinkkojen ja varusteiden kanssa ensiaputyypit lähtivät vaeltamaan ja kiipeämään vuoristoon. "Älkää te sitten eksykö ja satuttako itseänne mihinkään", huikkasi yksi pelastustyöntekijä ja lupasimme pysytellä kiltisti tien varressa.

Cliffs of Moher

Voitteko kuvitella, että elossa sitä ollaan edelleen, vaikka pitkän tauon olenkin pitänyt postaamisesta. Lokakuu on ollut varsinainen vierailukuukausi. Vaihdoin somenörtteilyn hetkeksi nähtävyyksien katseluun, tuntikausien kävelyyn ympäri kaupunkia ja ihan vaan läheisten kanssa oleskeluun. Ulkosuomalaiselle nämä vierailut ovat niin harvinaista herkkua, että niistä täytyy ottaa kaikki irti.

Jatketaan kuitenkin vielä muutaman postauksen verran Irlannin maaperällä, jossa seuraava kohteemme oli Cliffs of Moher, iiriksi Aillte an Mhithair, suomennettuna turmion kalliot.

Vähän aikaa sitten hehkutin eräässä postauksessani hotelliyötä Radisson Blussa heti Irlannin matkamme alussa. Laadukkaat hotellit ovat lähes tuntematon käsite minulle, ja nytkin meinasin luonnostani kirjoittaa hotelliyön sijasta hostelliyön. Radisson Blun jälkeen palasimme normaaliin reissuyöpymistasoomme, sillä vaikka varasimme myös Galwaysta hotellin, hotelli oli korkeintaan kahden tähden hotelli kulahtaneine huonekaluineen ja kolkkoine huoneineen.

 

 

Pääsin ennen nukkumista pyydystämään huoneestamme myös totuttuun tapaan pari hämähäkkiä, jotka tuntuvat kuuluvan jokaiseen halpaan ja nukkavieruun halpishotelliin.

Onneksi yöpymisen laatu on noussut kymmenen vuoden takaisista ajoista eli niistä ajoista, kun 18-vuotiaana aloittelin reppureissaajan hommia. Silloin ei ollut mitenkään tavatonta, että majapaikoissamme vilisi torakoita, hämähäkkejä, sisiliskoja, koppakuoriaisia, muurahaisia ja muita hyönteisiä, vessat eivät toimineet, katosta tippui vettä sängylle ja rotanhäntä saattoi vilahdella seinälistojen välissä. 

Jäätävimmät yöpymiset ovat olleet muun muassa Australiassa (kolme hunajamelonin kokoista jättihämähäkkiä, jotka piti tappaa heittämällä keittiöpyyhe niiden päälle ja nuijia ne kuoliaaksi nyrkillä), Thaimaassa (torakka tippui ilmastointilaitteesta huoneen lattialle), Sao Paulossa (torakoita vilisevä kylpyhuone, jossa ne kiipeilivät tilanpuutteesta toistensa päällä) ja Malesiassa, jossa vessa ei vetänyt, katosta vuosi vettä läpi yön ja hotellin virkailijat soittelivat lakkaamatta meidän perään sisäpuhelimella. Traumaattisimmat yöpymiset, joista en toivu todennäköisesti koko elinikänäni, ovat olleet nuo jättihämähäkit Byron Bayssa ja pieni puusta kyhätty bungalow keskellä ei mitään Thaimaan Ko Samuilla. Havahduimme yöllä siihen, kun mies tirkisteli meitä meidän kuistin yläikkunoista. Nähdäkseen meidät hän oli hakenut tuolin ja noussut seisomaan sen päälle. Mies ehti tehdä sen kahdesti, ennen kuin soitimme poliisit paikalle.

Onneksi, onneksi ja onneksi nuo ajat ovat toivottavasti lopullisesti takanapäin ja jatkossa pystyn satsaamaan yhä laadukkaampaan yöpymiseen. En enää taida kestää yhden yhtä torakanpyydystysepisodia, enkä sitä rapinaa, joka alkaa huoneessa, kun sammuttaa valot. 

Ohops, miten yhtäkkiä tulinkaan eksyneeksi vanhoihin (kultaisiin) muistoihin reppureissaajan alkutaipaleista. Jotta tämä postaus ei mene ihan vain vanhojen muisteluun, niin kerrottakoon, että Cliffs of Moherin rantakalliot ovat Irlannin suosituin nähtävyys. Korkeimmillaan ne kohoavat yli 200 metriin. Rantakalliot löytyvät Lounais-Irlannista muutaman tunnin ajomatkan päässä Galwaysta.

Jyrkänne on suureksi osaksi savi- ja hiekkakiveä. Lunnejakin alueella pitäisi olla, mutta niitä emme ikävä kyllä nähneet (miksi sitä aina näkeekin kaikkia tyhmiä eläimiä, kuten hämähäkkejä, muttei kivoja, niin kuin lunneja ja valaita?).

 

 

Koska Cliffs of Moher on Irlannin tärkein ja suosituin turistinähtävyys, vierailee paikan päällä vuoden aikana noin miljoona turistia. Ehkä kaikki Irlannin turistit olivatkin sinä päivänä juuri Cliffs of Moherilla, sillä ihmisiä ja autoja oli hillitön määrä! Parkkipaikka on maksullinen, suosituin turistikohde kun on kyseessä. Visitor Centre oli rakennettu huomaamattomasti kallion sisään, mikä oli todella hieno ratkaisu.

Ilmat suosi meitä edelleen. Aurinko paistoi, osa ihmisistä hengasi t-paidoissa ja me hihittelimme ajatukselle, että tuleeko sitä nyt poltettua naamansa Irlannin lokakuisen auringon alla, kun aurinkorasvakin oli "unohtunut" ottaa mukaan. Säästyin kuitenkin pandaefektiltä aurinkolaseineni.

The Burren

Maa, 

josta ei löydy tarpeeksi vettä

miehen hukuttamiseen.

Maa,

josta ei riitä puuta

miehen hirttämiseen.

Maa 

ilman maaperää,

johon miehen voisi haudata.

(Ludlow, 1651)

Burrenin kansallispuistosta löytyy karua karstimaata 1 600 hehtaarin verran. Maa jalkojen alla on huteraa, huijuvaa ja täynnä koloja, vajoamia ja uurteita. Ruoho kasvaa laikkuina kalkkikivien välistä. Silmien edessä on tuhansittain kiviä, jotka alkavat keinua, kun niille astuu. 

The Burren sijaitsee Irlannin länsirannikolla aivan Galwayn tuntumassa. Kansallispuiston parkkipaikka on laitettu hämmentävästi ihan minitien varteen, johon ei ole viitsitty pistää edes opaskylttejä. Tilaa parkkipaikalla on ehkä neljälle autolle. The Burren ei ole kaiketi Irlannin suosituimpia kohteita, mutta meidän lisäksi paikalla oli kymmenkunta muutakin ihmistä, vaikka sentään elettiin jo lokakuun puoliväliä.

 

Pieni sadekuuro yllätti meidät hetkeksi, mutta palkinnoksi saatiin kokonainen sateenkaari. Sateenkaaren päästä olisi varmasti löytynyt aarre, mutta vaikeakulkuisen maaston vuoksi emme lähteneet pyrkimään sitä kohti. Kaukana se ei kuitenkaan ollut, korkeintaan muutaman sadan metrin päässä.

The Burren National Parkista jatkoimme matkaa vielä vähän länteenpäin, josta löysimme Irlannin suosituimman nähtävyyden, Cliffs of Moherin.

 

Connemara National Park

 

Irlannin reissu alkoi torstaina myöhäisellä iltalennolla Gatwickin lentoasemalta. Lento oli perillä Dublinissa vasta kello 23, jonka jälkeen päätettiin vielä jatkaa matkaa puolentoista tunnin ajomatkan päässä sijainneeseen Athlonen kaupunkiin yöksi.

Tiedostimme sen kyllä, että myöhäiseksi menee ja tullaan olemaan tosi väsyneitä, mutta pidimme ajatuksesta päästä vähän lähemmäksi seuraavan päivän reissukohteita.

Torstai oli meille molemmille tavallinen työpäivä. Koska Emi joutui vielä työpäivän päätteeksi matkustamaan ensin Lontooseen ja sieltä Dubliniin sekä sen lisäksi kärsimään kahden tunnin aikaerosta, päätimme reiluuden nimissä, että minä olen ratissa yöajon aikana.

 

Halusin tietenkin olla virkeänä ratissa, joten tarkoitukseni oli nukkua muutaman tunnin päiväunet heti työpäivän päätyttyä. Mutta kun sitä asuu Lontoossa neljän kämppiksen kanssa, joista kaksi on vieläpä italialaista, niin usein päiväunet jäävät vain haaveeksi.

Harmikseni niin kävi tälläkin kertaa, sillä italialaiset eivät kammoa mitään muuta niin paljon kuin hiljaisuutta. Mitä äänekkäämpää kämpillä on, sen parempi, he tuumaavat ja saavuttavat mielenrauhan laittamalla samanaikaisesti päälle TV:n, radion, pesukoneen, tiskikoneen ja stereot. Arjen äänien keskeltä onkin mukavaa huudella toiselle päivän kuulumisia tai soitella puheluita muille italialaisille kavereille (ciaooo, belloo, tuttoo, amoreee, scusaa, che cosaa..). Italialaisille ruoanlaitto on kuolemanvakavaa hommaa, joten ruokaa valmistetaan pitkän kaavan kautta koko päivä. Mitä enemmän ruoanlaittoon kuuluu vatkainten, tehosekoitinten, paistinpannujen ja ajastinten käyttöä, sen parempaa ruoasta tuntuu tulevan.

No, päiväunettomuudesta johtunut oma uupumukseni vaihtui kuitenkin salamannopeasti riemunkiljahduksiin heti, kun näin Emin lentokentällä. Olisimmekohan olleet lopulta puoli kolmen aikaan yöllä perillä Athlonessa, josta olimme varanneet meille hotellihuoneen Radisson Blusta. 

En edes muista milloin viimeksi olen ollut yötä hotellissa, mutta olin niin mielissäni mukavista sängyistä, pehmeistä pyyhkeistä, siisteydestä ja puhtaudesta, isosta kylpyhuoneesta, kylpyammeesta, pimennysverhoista, hiustenkuivaajasta sekä pienistä shampoo- ja hoitoainepulloista, etten lopulta meinannut millään malttaa mennä nukkumaan. Olisin voinut viettää koko seuraavan päivän pelkästään hotellilomaillen, mutta aikataulumme ei sallinut sellaista luksusta. Niinpä Radissonin kuntosali ja uima-allas jäivät kokematta, mutta hyvät yöunet tuli nukuttua.

Hassua kyllä, tällä kertaa hotelli tuli halvemmaksi ja fiksummaksi vaihtoehdoksi kuin hostelli, sillä harvojen hostellien pihaan pystyy parkkeeraamaan auton ilmaiseksi, eikä läheskään kaikissa hostelleissa ole 24h aukiolevaa respaa.

 

Juhlistimme ensimmäistä lomapäivää syömällä superherkullisen kanawrapin aamupalaksi ja juomalla sen päälle maitokaakaota. Sen jälkeen naputtelimme navigaattorin ohjaamaan meidät Connemara National Parkiin, johon oli muutaman tunnin ajomatka Athlonesta. Reitti kulki Galwayn kautta, jonka jälkeen vuoret alkoivat jo siintää horisontissa.

Ajelimme kauniin kumpuilevan maiseman läpi kansallispuiston Visitor Centreen, josta lähti muun muassa valitsemamme kolmen kilometrin mittainen polku kukkuloiden keskelle.

Emi komensi minut tekemään kärrynpyörän kapealla puupolulla, enkä millään olisi oikein uskaltanut, koska pelkäsin, etten hallitse alastuloa. Viitisen minuuttia jouduin pohdiskelemaan uskallanko vai enkö, mutta sitten päätin uskaltaa. Ja laskeuduin turvallisesti puille! 

Irlannin terveiset

 

Valtavan ihana reissu Irlantiin päättyi eilen. Rynair tarjosi meille menopaluuliput yhteishintaan 40 puntaa, joten paljon ei tarvinnut maksaa kauniin saaren valloittamisesta.

Pidennetylle viikonloppureissulle sain seurakseni luottomatkakumppanini Emin, jonka kanssa päästiin taas fiilistelemään maailman kauneimpia maisemia.

Tämän reissun teemana oli erityisesti luontomatkailu. Suunnittelimme reittimme niin, että sen varrelle sattui mahdollisimman monta Irlannin kansallispuistoa ja maisemareittiä. 

 

 

Tällä kertaa reissusuunnitelmamme oli aivan liian tiukka jo alusta lähtien. Jouduimme karsimaan lähes puolet valituista kohteista pois pitkin matkaa, kun huomasimme, että valoisa aika ei millään riitä kaikelle. Lopulta kuitenkin aika leppoisissa tunnelmissa kiertelimme ne nähtävyydet, mitkä ehdimme.

Autona meillä oli pieni ja punainen Seat Mii, joka on ollut kaikista vuokratuista autoista ehkä toiseksi huonoin. Siinä ei toiminut muun muassa keskuslukitus, joten jouduimme joka kerta sulkemaan kaikki ovet erikseen. (Jouduimme myös lukemaan ohjekirjasta, miten takapenkin ovet saadaan suljettua.)

Lopulliseen reissukohdekarttaan mahtuivat Connemara National Park (kuvat 1 ja 2), The Burren (kuvat 3 ja 4), Cliffs of Moher (kuva 5), Gap of Dunloe (kuva 6) ja Ring of Kerry (kuva 7). Sen lisäksi pyörähdimme pikaisesti sekä Galwayssa että Dublinissa.

Arsenal v Southampton

 

Minulla on ollut jo pitkään haaveena todistaa livenä "oikeaa" jalkapalloa. Siis sellaista laadukasta maailmanluokan jalkapalloa, jossa rahavirrat liikkuvat miljoonissa ja ziljoonissa punnissa ja maailmanluokan tähtifutarit juoksevat ihan tosissaan pallon perässä keräten tästä uroteosta jäätävät vuositulot.

Haaveeni toteutui vihdoin, kun saimme työkaverini kanssa aikaiseksi ryhtyä vahtaamaan huippujoukkueiden tarjoamia lippuja matseihin. Englannin Valioliigan liput ovat mielettömän kalliita. Halvimmat liput surkeimpien joukkueiden välillä alkavat 50-60 punnasta, ja niitäkin on vaikeaa saada, kun ensin seuran jäsenet pääsevät varailemaan lippuja ja sen jälkeen semijäsenet ja sitten semisemijäsenet (jäsenkortteja on monia erilaisia). Non-Membersit niin kuin minä saavat hyvällä tuurilla ne muutamat liput, mitkä jäävät jäljelle, jos satut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

 

Me emme raaskineet edes yrittää Valioliigan otteluun, mutta saimme liput Englannin liigacupin First Capital Cupin peliin, jossa vastakkain olivat Arsenal ja Southampton. Liput maksoivat vain 20 puntaa ja paikkoja oli jäljellä muutamia.

Sen lisäksi, että halusin nähdä laadukasta jalkapalloa, halusin erityisesti kokea myös tunnelman valtavalla stadionilla. Nykymaailmassa on vain harvoja tilaisuuksia nähdä, kun raavaat miehet laulavat ja itkevät, ja jalkapallomatsi nyt sattuu vain olemaan yksi näistä tilaisuuksista.

Tunnelmaltaan matsi olisi voinut olla vieläkin mielettömämpi, mutta onneksi sentään Southamptonin kannattajat pitivät huolen  siitä, että ääntä riitti stadionilla pelin alusta loppuun saakka. Southamptonin fanit myös seisoivat koko pelin ajan, mikä oli minusta ihan valtavan kunnioitettava suoritus.

Arsenal -fanit sen sijaan eivät yltäneet parhaimpaansa. Peli tosin päättyi 1-2 Arsenalin tappioksi ja joukkue karsiutui samalla myös liigacupista, joten sinänsä hurraa-huutojen aiheita peli ei ihan älyttömästi tarjonnut kotijoukkueelle. Yksi ongelma Arsenalin kotipeleissä on kuulemma myös se, että suuri osa katsojista alkaa olla muualta tulleita turisteja.

Peli oli silti todella viihdyttävä, ja nähtiinhän me sentään kolme maalia, joista kahteen liittyi aikamoista draamaakin. Jäin live-futikseen niin koukkuun, että olen siitä lähtien jatkanut lippujen vahtimista neljän eri lontoolaisjoukkueen nettisivuilla. Tänään tärppäsi! Ostin liput itselleni ja Lontooseen saapuvalle isälleni Mestarien liigan otteluun Chelsea v NK Maribor.