sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Särmikäs Camden Town

Edellisestä vierailustani Camden Towniin taitaa olla jo lähes nelisen vuotta aikaa. Tykkäsin silloin alueesta superpaljon, ja niinpä lähdettiin ystävien kanssa sinne suurin odotuksin. Eikä Camden pettänyt vieläkään. Ajoitimme reissumme sunnuntaipäivään, koska silloin katumarkkinat ovat aina täydessä kukoistuksessaan.






Katumarkkinat olivat massiiviset ja levittäytyivät joka ilmansuuntaan. Kiitos sunnuntain ja järeän markkinakoneiston, paikka oli tupaten täynnä ihmisiä. En ollut aikaisemmin nähnyt Lontoossa niin paljon väkeä pakkaantuneena samaan paikkaan. Hetken jouduin taistelemaan ahdistumista vastaan, kun myyntikojujen välisillä ahtailla ja kapeilla käytävillä joutui odottamaan omaa kulkuvuoroaan liimautuneena ja likistyneenä toisia ihmisiä vasten.





En ollut yhtään tinkaustuulella, joten siksi keskityin suureksi osaksi vain tunnelman aistimiseen ja paikkojen katsomiseen. Seuraavalla kerralla lupaan lähteä Camdenin markkinoille suuremmalla taistelufiiliksellä, shoppailun ja tinkaamisen jalona soturina, joka tuo upeita löytöjä kasseittain mukanaan.



Camden Townin reissumme huipentui tietenkin katukeittiössä syömiseen. Katukeittiöiden ruoka tuoksui aivan törkeän hyvältä ja vesi herahti kielelle heti, kun astui markkina-alueelle. Pitkän ja tärkeän harkinnan jälkeen tytöt valikoivat syömäpaikaksi meksikolaisen katukeittiön.




lauantai 22. helmikuuta 2014

London Fashion Week

Lontoon muotiviikkoa vietettiin 14.-18. helmikuuta. En ollut edes tietoinen koko tapahtumasta, mutta sunnuntaina sattumalta käveltiin Somerset Housen ohi, jonka pihalle oli pystytetty catwalkia varten teltta. Lukuisat valokuvaajat ja muodikkaan erikoisesti pukeutuneet ihmiset kiinnittivät meidän huomion. Ja jos jossakin on jotakin häppeninkiä, niin mehän tietenkin ollaan mukana.



















































Illan viimeinen catwalk -show oli juuri alkamassa. Kevätmallistoa oli esittelemässä Vivienne Westwood. Innokkaina ajateltiin tietenkin, että nyt nähdään varmasti näytösvieraina kuumia brittiläisiä julkkiksia ja yritettiin etsiä mahdollisimman hyvää paikkaa julkkisbongailuun. Niin siinä kuitenkin kävi, että kun kutsuvieraat saapuivat autoilla, joissa oli tummennetut takalasit, emme joko nähneet keitä autosta nousi tai sitten emme tunnistaneet ketään. Brittitytöt meidän vieressä olivat tunnistavinaan Jessie J:n ja me puolestaan yritettiin muutamasta kutsuvieraasta leipoa väkisin Paloma Faithia tai Rita Oraa.








































Vaikka julkkisten bongaus meidän puoleltamme sujui todella heikosti, oli Somerset Housen pihalla hengailevien tavistenkin katsominen henkeäsalpaavaa. Jokaisella (lukuun ottamatta meitä) oli asukokonaisuus todella mietittynä päästä varpaisiin. Nähtiin myös Vivienne Westwoodin kevätmallisto isolta screeniltä, joka oli pystytetty teltan viereen. 








































Tässä vaiheessa kannattanee tunnustaa, että mulla oli päälläni muodin suurjuhlassa H&M:n 50 euron musta takki, Topsportin harmaa pipo, Bull & Bearin vihreät housut, Converset (huh, onneksi edes ne!) ja selässä Fjäll Rävenin musta reppu, josta törrötti ilmaan sekä sateenvarjo että juomapullo. Mutta älkää pelästykö; jos joku olisi erehtynyt kysymään multa, että mistä olen kotoisin, olisin sujuvasti vastannut tulevani Ruotsista.

torstai 20. helmikuuta 2014

Onnen ja keveyden päiviä

Lontoon vakiintunut arki sai väistyä, kun sain vieraakseni kolme upeaa ja ihanaa ystävää Suomesta, ja neljäs rakkauspakkaus saapui tänne Espanjasta. Työnteko vaihtui kolmeen kallisarvoiseen vapaapäivään, ystävien seuraan, nauruun ja huolettomuuteen.

Ensimmäinen vieras toi mukanaan valtavan pussillisen karkkia Makuunista, mikä hupeni jo muutamien tuntien aikana huomattavasti. Espanjan tulokas kävi heti saavuttuaan jäljelle jääneiden karkkien kimppuun ja nieli viimeisetkin herkut kitaansa. Eipä hänkään ollut suomalaista salmiakkia ja suklaata saanut aikoihin Espanjassa.

Ehkä rankka työputki tai ystävien tuttu, turvallinen ja kaivattu seura saivat mut niin rentoutuneeksi, että kuume nousi jo heti ensimmäisenä vapaapäivänä. Yleensä lämmön ei tarvitse nousta kuin lähelle 37 astetta, niin makaan jo kuolemankielissä sängyllä pystymättä tekemään muuta kuin säälimään itseäni. Tällä kertaa 37,5 asteen kuumeessa nielin särkylääkettä ja painelin urheasti tyttöjen mukana kaupungilla pienien päiväunien välissä. Ja kyllä kannatti! Yhteistä aikaa oli niin rajallinen määrä, että ehdottomasti kannatti roikkua tyttöjen mukana. Maailman parhaat tytöt!

Tyttöjen vierailu sai hupaisan loppuhuipennuksen, kun S:n ja L:n oli tarkoitus lähteä kohti Gatwick Airportia kuudelta aamulla. Pieni kömmähdyshän siinä kävi, kun L:n kännykkä herätti tytöt vielä Espanjan ajassa ja tytöt olivat takit päällä ja matkalaukut kädessä jo kello 4.45. Kuulin unen läpi, kun tytöt kävivät ensin keskenään pientä spekulointia ajasta, kunnes rohkaistuivat kysymään multa varmistuksen, että paljonko kello ihan oikeasti on. Ja niinhän siinä kävi, että tytöt kaatuivat hihitellen sänkyihinsä vielä tunniksi ja lähtivät liikenteeseen vasta pienten kauneusunien jälkeen. Kyllä mua on naurattanut taas tuo perustöhöily, mitä mun ystäväporukassa on tapana harrastaa useastikin.

Nyt on haikea olo, että sinne ne nyt taas lähtivät. Tulkaa tytöt pian uudestaan!

perjantai 14. helmikuuta 2014

Voi ei, nyt se puhuu museoista

Nyt seuraa monien mielestä huipputylsä postaus. Aiheena on nimittäin British Museum, jota pidetään maailman merkittävimpänä historiallisena museona. Enkä malta olla kirjoittamatta siitä, vaikka tiedän, että juttuni kuulostavat mielenkiinnottomuudessaan suurinpiirtein tältä: plaaplaaplaa... Ming-dynastia sitä... plaaplaaplaa... Etruskit antiikin aikana tätä... 

Lontoossa museot menevät kaikkina muina päivinä aika aikaisin kiinni, mutta perjantaisin monet museot ja galleriat pitävät ovensa auki myöhempään. Viime perjantai sattui olemaan vapaapäiväni, enkä voinut vastustaa kauempaa British Museumin kutsua.

Rakennus on itsessäänkin näkemisen arvoinen. Lisäksi sisäpihan jäätävänkokoinen lasikatto on todella upea. British Museum (kuten monet muutkin Englannin museoista) on kävijälleen ilmainen.
























Museo on niin valtava, ettei sitä voi nähdä päivässä eikä kahdessakaan. Siksi monet menevät sinne muutamiksi tunneiksi kerrallaan ja valitsevat tietyn alueen, johon tutustuvat tarkemmin. Itse halusin välttämättä nähdä tällä kertaa muumioita sekä pääsiäissaarten moai-patsaan (mitähän nämä valinnat oikein kertovat musta, sitä olen yrittänyt miettiä).

Suurin osa muumioista oli ikävä kyllä restauroitavana, mutta onneksi muutama kaveri käärinliinoineen oli vielä näytillä.

Kiertelin museossa ympäriinsä ja aluksi meinasin tylsistyä antiikin aikaisiin patsaisiin ja vaaseihin. Niitä olen nähnyt monesti ennenkin, eivätkä ne enää onnistuneet tekemään vaikutusta. 







Satuin kuitenkin eksymään Japani -osastolle, joka löytyy museon ylimmästä kerroksesta. Ja se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen! Japanin kulttuuri ja siihen liittyvä museokokoelma olivat mulle niin vieraita, että en voinut olla vaikuttumatta. Oulun yliopistolla kävin yhden Japanin historia -kurssin, joka oli tosi mielenkiintoinen. Nyt näin ensimmäistä kertaa elämässäni niitä asioita, joista kurssilla puhuttiin (todennäköisesti ette halua tietää tarkemmin esimerkiksi Ukio-e puupiir-roksista).

Japani-osastolla kierrellessäni tajusin, että British Museumin parasta antia mulle ovat juuri kaikista vieraimmat kulttuurit; Afrikka, Etelä-Amerikka ja Tyynenmeren alue. Antiikin Kreikan ja Rooman voin sen sijaan suosiolla skipata, etten kuole tylsyyteen vaasien ja maljakoiden keskellä.







Musta tuli kerralla suuri British Museum -fani ja kaikella rakkaudella sanonkin, että entisaikojen tutkimusmatkailijat, arkeologit ynnä muut seikkailijat ovat olleet aikamoisia varkaita ja liimanäppejä. Ympäri maailmaa ollaan käyty pihistelemässä arvokkaita aarteita ja toimitettu niitä sitten British Museumille. Edelleenkään alkuperäismaihin ei ole palautettu kuin murto-osa muinaisaarteista.

Eräskin brittiläinen sankari 1820-luvulla löysi Nebamunin hautakammion Luxorista, ja hän päätti suuressa viisaudessaan irrottaa hautakammion seiniltä löytyneet maalaukset Englantiin vietäviksi. Jotkut voisivat kutsua häntä jopa haudanryöstäjäksi, mutta British Museumin mielestä kyseessä ei ollut varkaus, vaan: "D'Athanasi removed eleven fragments from the wonderfully painted walls and sent them to the British Museum".













Pääsiäissaarten hauskansynkeä moai-patsas

























Ps.
Historia on muuten yksi maailman kiinnostavimpia aineita!

Pps.
Mulle on lähipäivinä tulossa maailman parhaita ystäviä kylään, olen onnesta soikea! 

torstai 13. helmikuuta 2014

Pois mummot ja vaarit alta, tie näyttää kapealta

Yksi hyvä esimerkki brittien itsepäisyydestä on vasemmanpuoleinen liikenne. Mitäpä siitä, että lähes koko muu maailma ajaa oikealla puolella tietä. Täällä ajetaan vasemmalla, koska aina on ajettu vasemmalla ja koska se on ainoa oikea tapa ja perinteistä ja brittiläistä ja perinteistä ja brittiläistä ja perinteistä ja brittiläistä ja ainoa oikea tapa.

Mistä muuten voi tietää, kuka on ulkomaalainen Lontoossa? Se on  oikeastaan hyvinkin helppoa. Turistit eivät katua ylittäessään osaa päättää, mihin suuntaan katsoa. Jos on pienestä lähtien jankutettu päähän, että katso ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle, niin miten yhtäkkiä voi oppia katsomaan eri tavalla? Ei mitenkään.

Britit ovat kuitenkin ajatelleet meitä turistiparkoja ja maalanneet suojateille selkeäsanaiset ohjeet, mihin suuntaan kannattaa katsoa. Siinä vaiheessa, kun opin ylittämään kadun katsomatta maahan maalattuja ohjeita, voin sanoa kotiutuneeni kaupunkiin. Jotenkin en vain usko, että se tapahtuisi lähitulevaisuudessa.

Tietenkin täällä voitaisiin miettiä sitä, onko vasemmanpuoleisessa liikenteessä jotakin vikaa, jos joka ainoan suojatien kohdalla joutuu kertomaan ihmisille, mihin suuntaan pitää katsoa. Mutta sittenkin... Ei, ei ole vikaa, vastaavat britit.




















Olen ajanut Lontoossa autoa huikeat kaksi kertaa. Pakkohan se oli päästä kokeilemaan vasemmanpuoleista liikennettä, kun sellaista mahdollisuutta tarjottiin. Ja kyllä se on aika outoa mennä istumaan pelkääjänpaikalle ja huomata, että siinä onkin ratti ja polkimet. Että ajamaanhan tässä pitäisi lähteä.

Käytännön pieni vaikeus on oppia vaihtamaan vaihde vasemmalla kädellä. Vasuri ei millään tunnu oppivan vaihdekepin paikkaa, vaan sitä pitää hakea lähes joka kerta. Suurempia käytännön vaikeuksia on, noh, vasemmanpuoleisessa liikenteessä ajaminen. Minne pitää kääntyä, mitä kaistaa pitää ajaa, mikä kaista pitää ottaa kun kääntyy oikealle, kuinka lähellä keskiviivaa pitää ajaa...

Lontoon autoilussa on muutama muukin kommervenkki, joka pitää hoksata. Takapeiliä ei juuri tarvitse käyttää (äääh, mun lempipeili), mutta sivupeilejä senkin edestä. Täällä pyöräilijät ajelevat liikenteen seassa (hullut!), joten sivupeileistä pitäisi aina liikkeelle lähdettäessä muistaa tarkistaa, ettei kukaan pyöräilijä tule vahingossa taklatuksi.

Ajonopeus ei päätä huimaa. Parhaimmillaan Lontoossa pääsee ajamaan 30 km/h, ja nyt puhutaan keskustan ulkopuolella ajamisesta. Jos oikein haluaa hurvitella, voi noin 20 sekunnin ajan päästä ajamaan 40 km/h, kunnes liikennevalot / kääntyvä auto tai bussi / korotettu hidaste vähentävät nopeuden minimiin. 

Lontoon liikennettä voi verrata lähes Tunisian liikenteeseen. Pääasiallisin sääntö on se, että takaa tuleva väistää. Lontoon kadut ovat useimmiten niin kapeita, että autoilijat ajavat keskellä tietä. Bussin tullessa vastaan henkilöauto peruuttaa ja väistää (jipii!). Yleensä myös liikenneympyrässä kaistat katoavat täysin, jolloin edelle ehtinyt auto määrää tahdin.

Kaikista edellisistä huomioitavista asioista huolimatta ajaminen täällä ei ole pelottavaa. Lontoo on aina täynnä autoja, joten yleensä ei tarvitse edes miettiä mitä kaistaa ajaa. Riittää kun seuraa edellä menevää autoa.


tiistai 11. helmikuuta 2014

London by Night

Aluksi stressaannuin siitä, kun työpäivän jälkeen oli niin vähän aikaa tutustua Lontooseen päivänvalossa. Pimeä laskeutui tammikuussa jo puoli viiden aikaan. Nyt helmikuussa päivä on toki  pidentynyt jonkin verran, mutta edelleen pimeyttä riittää enemmän kuin tarpeeksi.

Stressiä lievitti lopulta oivallus, että Lontoo on kaupunki, johon on välttämätöntä tutustua sekä valoisalla että pimeällä. Samat paikat ovat tunnelmaltaan täysin erilaisia päivällä ja yöllä.

Piccadilly Circus ei näytä juuri miltään päivänvalossa, mutta pimeän tultua tunnelma muuttuu. Valomainoksista johtuen aukion  kaikki ikkunat heijastavat punertavaa sävyä pitkälle ympäristöön. Kiireiset ihmiset ja kaksikerroksiset bussit ovat lakkaamatta liikkeessä. Mikään ei ole tällä aukiolla pysähtynyttä, paitsi jähmettynyt Eros-patsas aukion laidalla.



























Piccadilly Circuksen ja Leicester Squaren välistä löytyy hauskoja pikkukatuja, joiden varrella sijaitsevat teatterit on valaistu mainoksin ja valotauluin. Paljon hiljaisemman ja rauhallisemman Etelä-Lontoon Southwarkin asukkaana yllätyn joka kerta keskustan ihmispaljoudesta. On turisteja kameroineen, kiireisiä ja kiireettömiä paikallisia sekä ihmisiä, jotka jonottavat teattereissa alkaviin näytöksiin ja musikaaleihin.




















































Illalla kannattaa ehdottomasti mennä ihmettelemään myös parin korttelin mittaista Chinatownia, joka sijaitsee Piccadilly Circuksen ja Leicester Squaren välissä. Kiinalaisten ravintoloiden ja kauppojen lisäksi siellä voi ihastella myös koristeellisia kadunvarsia. 





tiistai 4. helmikuuta 2014

Aavemainen Hampstead Heath

Tänään sattui olemaan vapaapäivä, ja koska mieli suorastaan kirkui aamusta lähtien luonnonhelmaan virkistymään ja rauhoittumaan, lähdin kohti Hampstead Heathin puistoaluetta.

Hampstead Heath sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä  Trafalgar Squarelta pohjoiseen. Meiltä sinne pääsee noin 40 minuutissa overgroundia käyttäen.

Perillä mua odotti laaja, villiintynyt ja mutainen puistoalue, joka helmikuisessa auringonvalossa hohti aavemaista vihreää valoa.

Yritin heti puistoon päästyäni etsiä Parliament Hilliä, jonka laelta luvattiin upeat näkymät eteläisempään Lontooseen. Eksyin tietenkin matkalla, koska kuljeskelin isossa puistossa ilman karttaa.

Pieni eksyminen ei haitannut sen suuremmin, sillä nuo vihreänsävyiset puut kiehtoivat mua kovasti.








































Täytyy sanoa, että Suomen sijasta maailman karastuneimman kansan titteli löytyy varmasti Englannista. Täällä ihmiset eivät pienestä  viimasta tai kylmyydestä välitä. Puin tänään päälleni talvitakin, pipon, superlämpimän kaulahuivin ja lapaset. Puistoon ulkoilemaan tulleilla lontoolaisilla oli sen sijaan päällänsä kepeitä kevättakkeja. Edes lapsille täällä ei pueta pipoa ja lapasia ja usein takkikin on auki. 

Seuraavassa esittelen todisteita englantilaisten kylmäverisyydestä:


Nämä kaksi naista olivat tulleet puistoon piknikille ja aurinkoa ottamaan helmikuussa. Heillä ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Minä puolestani jouduin pysyttelemään koko ajan liikkeessä, etten olisi kangistunut kylmyydestä.

Tämä nainen oli tullut kauniisiin maisemiin lukemaan kirjaa. Löysin vihdoin Parliament Hillin ja upeat maisemat Lontoon keskustaan, mutten viimalta pystynyt olemaan mäenpäällä 15 minuuttia kauempaa. Nainen ilman pipoa sen sijaan jatkoi keskittyneenä lukemista vielä senkin jälkeen, kun olin lähtenyt.





Hampstead Heathin erikoisuutena ovat penkit, joihin on ikuistettu edesmenneitä henkilöitä. Tässä penkillä istuin ja ihailin kenkiäni, joista näkyi selvästi se, että seuraavan puistovisiitin voisin tehdä tänne keväämmällä.




maanantai 3. helmikuuta 2014

Hämmentävä sininen kukko

Ensimmäisten Lontoo-päivieni saavutuksiin kuului kiertely kaupungin tunnetuimmissa paikoissa ja nähtävyyksissä.

Tutustuminen kaupunkiin olikin hyvä aloittaa Lontoon tunnetuimmalta aukiolta, Trafalgar Squarelta.










Olen käynyt kerran aikaisemmin Lontoossa, joten aukio tuntui heti tutulta. Kyllä, siellä oli paljon porukkaa. Kyllä, siellä oli nytkin katumuusikoita. Kyllä, aukion keskellä oli leijonapatsaiden vartioima pilari ja sen huipulla amiraali Nelsonin patsas. Ja kyllä, aukion reunalla oli edelleen National Gallery, jonka portaille kiipesin kuvaamaan säkkipillin soittajaa ja tanssivia ihmisia.

Mutta siinä National Galleryn portailla seistessäni huomasin aukiolla jotakin hämmentävää. Jotakin, joka ei viime kerrasta ollut tuttua. Outo, iso ja sininen kukko oli nimittäin ilmestynyt Trafalgar Squarelle.


























Kämpille tultuani oli pakko ryhtyä vähän googlailemaan. Kirkkaansinisen kukkopatsaan on tehnyt saksalaistaiteilija Katharina Fritsch, ja se pystytettiin sekä Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten kunniaksi että edustamaan brittien ylivoimaa Tour de France -pyöräilykilpailussa.

Patsas paljastettiin 25. heinäkuuta vuonna 2013, ja se on nähtävillä 18 kuukauden ajan. 

Meistä tulee varmasti vielä hyvät ystävät, kukosta ja musta.